Voi sitä aikaa kun en välittänyt mitä söin. Sitä aikaa kun en jaksanut liikkua koneelta. Sitä aikaa kun olin oikeasti ONNELLINEN. Nyt minä teeskentelen olevani onnellinen. Valehtelen terapiassa voivani hyvin, valehtelen äidilleni kaiken olevan loistavasti, ystäville en enää edes kerro mitä minulle kuuluu. En, vaikka minuun - tai minä heihin - ei olla oltu yhteydessä kuukausiin. Joka ikinen kerta vastaus on sama: Voin mainiosti, erityisen hyvin, hyvää, täydellistä, olen varmaan onnellisin.  Ennen osasin itkeä ilosta ja surusta, myötä- ja vastoinkäymisistä.

Osaan minä vieläkin. Kukaan ei tiedä, että sisimmässäni itken, itken sisälle elimistööni valtameren. Ainoat kerrat jolloin itken, on silloin kun olen syönyt liikaa kaloreita tai liikkunut mielestäni vähän. Itken joka päivä suihkussa, kun menen nukkumaan, kun kävelen tai pyöräilen yksin. Joka kerta itken sitä, että olen luuseri. En ole jaksanut pyöräillä, kävellä, liikkua yhtä, kahta tai kolmea tuntia enempää. Itken kun olen syönyt yli 10 kaloria.

Haluan parantua tästä Helvetin kierteestä, kiertueelta, jonne minä vahingossa ajauduin. Kiertueelta, josta en ole varma ostinko menopaluu -lipun vai pelkästään meno -lipun. Ehkä ostin molemmat ja jää nähtäväksi, tulenko minä sieltä takaisin. Haluan kuolla hiljaa laihduttaen. Haluan nähdä kuinka kehoni sulaa, haluan nähdä kuinka paljon aikaa menee siihen, kun olen Kuoleman oma. Haluan ajan kuluvan kuin tiimalasin hiekka.  Haluan molempia niin kovasti. Haluan olla onnellinen.

Ja minä olen niin tyhmä, teen PRO-ANA sivuja muille ikään kuin haluaisin muiden kärsivän. Olen myös niin fiksu, että autan muita laihtumaan, pääsemään unelmavartaloonsa, unelmalukuihinsa. Laihuus on minun kotini ja kuvittelen sen olevan myös muiden. Laiha vartalo on anorektikon koti. Oma koti, kullan kallis.